Paperikummituslelu kissoille

En edes muistanut, että olin kuvannut tämän lelun sen askarreltuani. Äsken kuitenkin löysin kuvat ja käpälöin niistä muutaman bloggauskuntoon.

Kyseessä on lentelijäkissoille sopiva lelu, joka on tehty talouspaperista ja villalangasta. Langan (1-2 m?) toiseen (kepin puoleiseen) päähän tehdään lenkki, jonka saa tiukalle mutta jota ei tarvitse tuhota että sen saa tarvittaessa kepistä irtikin. Kummitukseen riittää yksi talouspaperi, ja suikaleet ovat noin 2 cm leveitä. Naru sidotaan järjenmukaisesti tiukalle niistä tehdyn nipun toiseen päähän.

Nimensä kummituslelu sai siitä, että paikallaan riippuessaan se näyttää hirttosilmukasta riippuvalta haamulta... 

Lelu on ollut yllättävän kestävä, vaikka luulinkin että voin joutua tekemään miljoona kummitusta  lyhyessä ajassa. Pari kuukautta se on nyt ollut. Repeilleethän nuo suikaleet tietysti ovat, eikä niiden ehjinä tarvitse pysyäkään.

Nopeasti huiskittuna kummitus näyttää riehakkaan kissan mielestä aika houkuttelevalta, ainakin hämärässä kun vain lelun valkoinen osuus lentelee. Myös papereista tuleva ääni saattaa kiinnostaa kissoja, se muistuttanee sitten kauhistuneen pikkulinnun räpyttelyä.

Meillä tämä on toiminut Arwin kanssa, sillä on ihan nuoruutensakin vuoksi hirveästi energiaa purettavana. Kummituksen perässä tehdyt valtavat loikat (ainakin minusta ne loikat ovat valtavia!) ovat Arpalle rutiini. Mielestäni kummituksen kanssa resuaminen ainakin pelastaa Lauhan vähän väliä joutumasta teinipojan energianpurun uhriksi, usein kun painiminen muuttuu sähinän säestämäksi läpsimiseksi ja tyttökissan alistamiseksi, monesti joku myös noituu ääneen. Sehän tiedetään, että tylsiintynyt kissa voi purkaa riehumisen tarvetta toisiin kissoihin.

Idean ja "ohjeen" saa ryöstää.

Tällä hetkellä kummituslelu on käytössä leikityskuvauksissa muita leluja enemmän (minulla on tuohon samaan keppiin monta erilaista vaihtonarua, ja usein ne narutkin ovat sellaisia että niihin saa vaihdettua ne lelut). Tykkään siitä, että työaamuisin voin ennen lähtöä leikittää Arwia hetken, ettei se ehkä nuiji Lauhaa (koska Amppua se ei uskalla) silläaikaa kun kukaan ei ole kotona/hereillä kissoja vahtimassa.

Jännästi kyllä taas tietää, ettei jokaiselle kissalle sovi samanlaiset lelut. Amigoa ei kiinnosta kummituslelu pätkääkään, mutta sen kepin kanssa sen saa hetkellisesti sekaisin jos sitä liikuttelee vaikka peiton alla ja kissa huomaa sen. Arwi resuaa melkein minkä tahansa kanssa, kaivautuu peittojen alle ja tajusi joku aika sitten sen piilostakurkkimisvaanimisleikinkin mitä Lauhan kanssa harrastetaan. Lauhan kanssa meillä on tapana vaikka metsästää isoa sivellintä, jota pidän huoneessani nimenomaan kissanleluna (kun ei ole siveltimistä mitään pulaa todellakaan, on varaa uhrata yksi kissoille). Sen kanssa leikitään myös vaanimisleikkiä, jossa ihminen kurkkii vaikka tuolin takaa ja kissa 'saalistaa'. Tietysti kissakohtaisista leikityksistä saisi vaikka mitä litaniaa aikaiseksi... Jätettäköön ne tuonnemmaksi siis. 

Myös naksutintemppuiluja olen yrittänyt pikkupojalle opettaa, alkaen vasta perusjutuista eli naksuttimeen ehdollistamisesta. Tarpeeksi suurella herkullahan siitäkin pitäisi selvitä; onneksi tuo on harvinaisen monipuolinen kissa, mitä namien maistuvuuteen tulee.

Värikylläisiä painikuvia

Jatkan edelleen jo menneiden juttujen julkaisua. Koska kuten olen miljoonasti jankuttanut, en osaa pitää mitään ajankohtaisena, eikä minulla ole siihen resursseja. Eikö ole ihan OK silti, että huumoripainotteiseen blogiin ei tungeta liiaksi aikataulutusta? Kivaa se olisi, mutta se todella on mahdotonta.

Normaali tilanne: Arwi ja Lauha painivat ja leikkivät kangastunneleilla. Seassa myös tallennusta tilanteesta, kun Arppa taas muistaa miten hauska lelu tuo 'ufo' on. Sinne jos tunkisi kuivamuonaa enemmänkin niin toimisi vähän virikkeellisempänä sapuska-alustana, koska ruokaan yltää vain tassulla.

Arwi leikkii ufolla.

Hyöks.

Muurikka -pahvin kynsintää.

Asioita joita kissat tekevät.

Ei hyvvee päivee noiden kanssa.

Minikuvia ja surkeutta

Otsikolle on se syy, että kuvatessa oli jäänyt päälle väärä kuvakokoasetus ja ihan normaalien olosuhteiden ansiosta kuvanlaatua ei voi parantaa ikinä. Kyllä noista vähän jotain näkee.

Varon taas kerran näyttämästä liikaa kämppää. Haluaisin kuitenkin, että tuona kertana tallentuneet hölmöilyt pääsisivät nettiin, kun tapahtumatkin ovat olleet juuri sellaisia mistä tämän blogin pitääkin kertoa.

Kesken kuvaamisen kerkesin kyllä vaihtaa kuvakoon siksi mitä yleensäkin käytän, joten sinänsä nämä saattavat jäädä ainutkertaisiksi. Nyt toisaalta rupesin miettimään, että miksi en kuvaa näitä roskalaatuja yleensäkin minikokoon, koska kuvaan kissoja ihan järkyttävän paljon kuitenkin eikä kameran muistia ja konetta tee mieli uhrata liian surkealle laadulle isossa kuvakoossa? Tämän takia päädyin joskus muokkaamaan vanhoja, vanhalla kameralla ottamiani 3000 x 4000 -pikselisiä kuvia 1000 -pikselisiksi. Tosin jokaisen kuvan kohdalla se ei ollut kovin fiksu veto, eikä etenkään sitten kun screeni vaihtui koska tällä näytöllä 1000 pix on oikeasti liian vähän pitkäksi sivuksi. Nyt vakiokoko on kamerassa noin 2000-jotain, sopivan pieni muttei liian. Ne ovat reilun kokoisia nettiin ja koneen taustakuvaksikin. Muut tietysti haluavat jokaisen kuvansa olevan sen 3000 x 4000, koska se muka helpottaa muokkaamista ja tekee kuvan yksityiskohdista selkeämpiä. Minusta ylisuuret kuvat ovat vain ärsyttäviä kun ne vievät turhaan tilaa ja niiden käsittely koneella on todella väsyttävää touhua, kun pitää näpertää kymmeniä kuvia kerralla.

Enkä minä edes koe tarpeelliseksi pienentää kuvia blogiin, ihan erikseen siis. En ole koskaan tajunnut sitä. Joidenkin mielestä esim. 400 x jotain pikseliä on sopiva katselukoko, vaikka oikeasti se on aivan liian vähän, jos kyse on tiedon etsimiseen käytettävästä kuvasta. Hyvät kuvat ovat niitä, joita haluaa katsella sekä pienenä että isokokoisena kokonaisuuden ja yksityiskohtien hahmottamiseksi. 

Siksi olen nyt taas pohtinut, olisiko järkeä pienentää roskalaatukissakuvien vakiokuvauskoko pienemmäksi kuin se tällä hetkellä pääsääntöisesti on. Vaarana on kylläkin sitten se, että kokoasetus tosiaan jää vahingossa päälle ja kuvaan jotain taidekuvia postimerkkikoossa... Eööh. 

Kissoilla ei ole rakennetta, ne ovat (tai ainakin Amppu on) muodostuneet hyytelöstä.

Näin siinä aina käy kun kuvaa ja leikittää yhtaikaisesti.

Arppa rupes pesemään just ku salama välähti.

Pohdiskelin myös sitä, minkä verran merkitystä kuvien laadulla on blogin luettavuuden osalta. Vaikuttaahan se tietenkin. Jos osaisin ja jos resursseja olisi, kuvaisin kaiken ilman salamaa, vaikka studiovaloilla ja sellaisessa tilassa, jossa taustoille ei voi päätyä mitään minkä julkaisua ei saa tehdä. Mutta arvatkaa, ei niin pysty tekemään kotona, jossa ei asu vain itse vaan osana useamman ihmisen laumaa. Jahka ikinä elän omillani, tungen seinät kyllä täyteen omia maalauksia ja kuvitan kämppää myös kissakuvillani. Niitä kun olisi, ei olisi mitään ongelmaa enää taulujen kanssa, koska kaiken tekijänoikeus olisi täysin itselläni.

Tuo alimmaksi heittämäni leluhiirikuva on esimerkki siitä, mitä kuvaan teknisesti parhaiten. Tai visuaalisesti; teknisestä puolesta en mitään ymmärrä vaikka kameroista pidänkin. Hiiri on juuri oikean kokoinen, pysyy paikallaan ja sen voi asettaa taustapaperille. Kyseistä paperia käytän peukkureiden (silkkimassarottiani) kuvaamiseen, ja ne ovat kooltaan suunnilleen yhtä pieniä kuin tuo hiirikin. Ja miksikö kuvasin hiiren? Koska haluan pitää sen kuvausleluna. Kyse on tuntoaistista, ja isosta tarpeesta pitää huolta kamoista eli kamerasta, joka ei saa altistua ihan mille tahansa. En selitä tuntoaistista enempää koska en osaa enkä usko ihmisten tajuavan siitä mitään.

Toisaalta keltainen hiiri on myös eräänlainen matkamuisto, jonka pidin kissoilta piilossa kun se oli jostain syystä niin vietävän söpö ettei sitä kehdannut silloin noille uhrata.

Olen pienoismallikuvaaja, en lemmikkiensekoilutilannekuvaaja. Haluaisin osata, mutta en voi oppia mitään tässä tilanteessa.